Ja hän kuiskaa hiljaa: "Anteeksi, sinut minä halusin." Vetää henkeä syvään, puhaltaa, painaa päänsä alas ja puhuu jälleen. "En minä ikinä unohtanut, en jättänyt iltaakaan katsomatta kuvaasi. En tuhlannut päivääkään vuodattamatta kyyneleitä, jotka itse sinulle aiheutin. Sinut minä tarvitsin, en mitään siitä, mitä sain ja mitä teoillani hain. En mitään siitä, mikä sinun jälkeesi tuli."
Hänen siniset silmänsä olivat kostuneet, karhea poski käden alla tuntui kostealta. Hänen painunut olemuksensa minun edessäni. Hän jatkoi, kai lähinnä itselleen: "En minä sitä silloin ymmärtänyt, sitä ettei se voinut olla sinua parempaa. Ettei yksikään iho ole yhtä pehmeä, ettei yhdetkään kasvot yhtä kauniit ja mikä tärkeintä, ei yksikään ääni kanna sieluuni kauniimmin. Jokaisen portin luona mietin, miksi olin sinne eksynyt ja minne olin kadottanut sen, mitä minulla oli vielä jonkin aikaa sitten. Miksi annoin kaiken sen kadota yön pimeyteen ja miten pystyin katsomaan sinun hahmosi katoamista katuvalojen ulottumattomiin? Miksen jo silloin huutanut? Miksen anonut? Jos ikinä voisit antaa minulle anteeksi, päästäisit minut ulos tästä onkalosta."
Minä katsoin hänen silmiinsä, tunsin ihon käteni alla, tunsin lämmön ja kosteuden. Hänen poskensa kostui enemmän, tunsin hänen olemuksensa nytkähtävän. "Älä itke, älä enää", minä kuiskasin. Annoin käteni vaeltaa hänen kasvoillaan. "Kyllä sinä vielä unohdat, jätät minut sielusi syvimpään nurkkaan ja jatkat eteenpäin. Nostat kasvosi varjoista ja huomaat, etten minä ollutkaan niin täydellinen. Kyllä minun heikko hahmoni on puhallettavissa pimeyteen. Minun sydämeni jäljet sinun sydämessäsi paikattavissa. Joku katsoo vielä sinua ihaillen, joku koskettaa ihoasi. Usko minua, sillä minä annan sinulle anteeksi tekosi."

Tunsin käden ympärilläni, vaikka luulin hänen lähteneen. Luulin jääneeni jälleen yksin siihen tunteeseen, ettei minulle ole mitään parempaa kuin hän. Vaikka hänen tekonsa satuttivat, vaikka hänen sanansa repivät, ei minulle voisi olla ketään sopivampaa. Hänen silmänsä, kasvonsa, ihonsa. Suljin silmäni, ettei käsi ympäriltäni katoaisi. Tunsin hänen hengityksensä niskassani. "Sillä sinun minä olen, nyt ja aina", minä kuulin hänen kuiskaavan.

On jotain, joka saa minut varpailleni kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Jotain, mikä vaikuttaa välittömästi. Tahdon vain haastaa riitaa, huutaa, raivota ja itkeä. Tahdon, mutta en tahdo kuitenkaan. Tahdon olla hiljainen, hillitty ja vihata pääni sisällä, mutta se puristava tunne sydämessä, ei jätä minua rauhaan. Se kuristaa ja kuristaa aina vain vahvemmin, jos en päästä sitä kaikkea pettymystä ulos itsestäni. Mitä tekisin? Lähtisinkö ulos juoksemaan itseni puoli kuoliaaksi? Vai juoksisinko tuolla välineellä, vai menisinkö ja siivoaisin vai lähtisinkö vain huutamaan ja potkimaan tavaroita ja itkemään?
Odottaisinko, että se kaikki huomataan ennen kuin on liian myöhäistä?

Nyt on vain olo, jota ei pitkään aikaan ole ollut. Nyt on vain olo, joka pitäisi jotenkin saada pois, jottei se aiheuta mitään isompaa. Ettei se revi minua kahtia ja loukkaa lähimpiäni.

Eihän minulla ole merkitystä, ei mitään väliä. Ei minuun osu, vaikka upottaisikin. Ei minuun satu, vaikka viiltäisi. Kaiken sen vuoksi on ihan sama, mitä minulla tehdään, sillä eihän se tee mitään. Minä olen ja pysyn. Olen ja yritän. Näkymätön kaikessa siinä minkä pitäisi näkyä.

En saa sitä pois itsestäni, en tiedä mikä sen aiheuttaa, mutta se on vallitseva ja paha. Ja mitä ikinä sanonkin, sitä voidaan käyttää minua vastaan kaiken tämän päättyessä. En ole ollut niin hyvä, että ansaitsisin parempaa, mutta en ole ollut niin paha, että ansaitsisin kaiken sen ja tämän.

Rikki. Se minä olen ollut. Rikki. Se minä kai yhäkin olen.

Ja minä huomaan sen tuijottavan minua. Istuvan hiljaa aloillaan ja tuijottavan. Huomaan sen raottavan huuliaan kuin ivalliseen irvistykseen ennen kuin se palauttaa ilmeensä peruslukemiin. Minä tunnen sen lähestyvän, vaikka näen sen pysyvän täysin paikoillaan. Minä näen ja minä tunnen, vaikka mikään ei liiku mihinkään. Se tulee kohti ja se vie minua. Ottaa minusta kiinni, vaikkei se mitenkään yltäisi lähellekään minua.
Niin minä istun jälleen sen viereen ja hymyilen. Annan sen koskettaa jalkaani kylmällä kädellään, annan sen hengittää minua ennen kuin nousen ja kävelen kauemmas. Se seuraa minua, pitää kiinni helmastani, eikä tahdo enää päästää irti. Minä painan enemmän ja enemmän sen kivutessa selkääni.

Rikki, kuten aina ennenkin.

Voiko olla niin, että kaikesta siitä mitä olen kärsinyt, kaikesta siitä, mitä olen tehnyt ja lopulta siitä, mitä olen saanut, verotetaan ja painetaan alas, otetaan ja maksetaan? Voiko olla niin, että olen vain ansainnut sen? Tiedän, että jotkut vastaisivat tähän, että kyllä, näin on. Ja toiset nauraisivat mieheni tavoin ja kieltäisivät sellaisen potaskan.
Mutta mikä sitten on totuus? Miksi silloin, kun menee huonosti, niin myös menee huonommin? Miksi heti, kun asiat viimeinkin tuntuvat kulkevat, tulee isku päin kasvoja? Miksi aina on verotettava siitä onnesta, minkä monen vuoden mustuuden jälkeen on saavuttanut?

On liikaa kysymyksiä. Ja kun kaikki ne ovat vailla vastausta. Ei niihin edes ole vastauksia. Kun saisi niihin vastauksen, joihin joku on jollain tapaa kykenevä vastaamaan. Mutta ei. Olen näkymätön heille, koska en osaa valittaa liikaa. En osaa vaatia heitä tutkimaan. Menen kotiin, istun alas ja annan kaiken valua. Tyhjennän sieluani.

Ehkä se menee ohitse. Ehkä se ei mene, vaan vetää koko sielun mukanaan. Minut ja sinut.

Onneksi on olkapää, johon nojata. Onneksi on kädet, jotka suojaavat. Onneksi on syli, johon hukkua. Se kaikki on silta yli pahan olon. Yli epäilyksen ja toivottomuuden.

Pieni tyhjyys. Minussa.

Kaikki vie aikaa, jota on rajallisesti ja aivan liian vähän. En muista enää ja siksi oli pakko tyhjentää.
Sisälläni myllertää ja pitäisi kirjoittaen päästää se kaikki valloilleen, mutta ei ole aikaa, ei ole muistikuvaa. Koetan päästä tässä eteenpäin.