On jotain, joka saa minut varpailleni kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Jotain, mikä vaikuttaa välittömästi. Tahdon vain haastaa riitaa, huutaa, raivota ja itkeä. Tahdon, mutta en tahdo kuitenkaan. Tahdon olla hiljainen, hillitty ja vihata pääni sisällä, mutta se puristava tunne sydämessä, ei jätä minua rauhaan. Se kuristaa ja kuristaa aina vain vahvemmin, jos en päästä sitä kaikkea pettymystä ulos itsestäni. Mitä tekisin? Lähtisinkö ulos juoksemaan itseni puoli kuoliaaksi? Vai juoksisinko tuolla välineellä, vai menisinkö ja siivoaisin vai lähtisinkö vain huutamaan ja potkimaan tavaroita ja itkemään?
Odottaisinko, että se kaikki huomataan ennen kuin on liian myöhäistä?

Nyt on vain olo, jota ei pitkään aikaan ole ollut. Nyt on vain olo, joka pitäisi jotenkin saada pois, jottei se aiheuta mitään isompaa. Ettei se revi minua kahtia ja loukkaa lähimpiäni.

Eihän minulla ole merkitystä, ei mitään väliä. Ei minuun osu, vaikka upottaisikin. Ei minuun satu, vaikka viiltäisi. Kaiken sen vuoksi on ihan sama, mitä minulla tehdään, sillä eihän se tee mitään. Minä olen ja pysyn. Olen ja yritän. Näkymätön kaikessa siinä minkä pitäisi näkyä.

En saa sitä pois itsestäni, en tiedä mikä sen aiheuttaa, mutta se on vallitseva ja paha. Ja mitä ikinä sanonkin, sitä voidaan käyttää minua vastaan kaiken tämän päättyessä. En ole ollut niin hyvä, että ansaitsisin parempaa, mutta en ole ollut niin paha, että ansaitsisin kaiken sen ja tämän.

Rikki. Se minä olen ollut. Rikki. Se minä kai yhäkin olen.

Ja minä huomaan sen tuijottavan minua. Istuvan hiljaa aloillaan ja tuijottavan. Huomaan sen raottavan huuliaan kuin ivalliseen irvistykseen ennen kuin se palauttaa ilmeensä peruslukemiin. Minä tunnen sen lähestyvän, vaikka näen sen pysyvän täysin paikoillaan. Minä näen ja minä tunnen, vaikka mikään ei liiku mihinkään. Se tulee kohti ja se vie minua. Ottaa minusta kiinni, vaikkei se mitenkään yltäisi lähellekään minua.
Niin minä istun jälleen sen viereen ja hymyilen. Annan sen koskettaa jalkaani kylmällä kädellään, annan sen hengittää minua ennen kuin nousen ja kävelen kauemmas. Se seuraa minua, pitää kiinni helmastani, eikä tahdo enää päästää irti. Minä painan enemmän ja enemmän sen kivutessa selkääni.

Rikki, kuten aina ennenkin.