Voiko olla niin, että kaikesta siitä mitä olen kärsinyt, kaikesta siitä, mitä olen tehnyt ja lopulta siitä, mitä olen saanut, verotetaan ja painetaan alas, otetaan ja maksetaan? Voiko olla niin, että olen vain ansainnut sen? Tiedän, että jotkut vastaisivat tähän, että kyllä, näin on. Ja toiset nauraisivat mieheni tavoin ja kieltäisivät sellaisen potaskan.
Mutta mikä sitten on totuus? Miksi silloin, kun menee huonosti, niin myös menee huonommin? Miksi heti, kun asiat viimeinkin tuntuvat kulkevat, tulee isku päin kasvoja? Miksi aina on verotettava siitä onnesta, minkä monen vuoden mustuuden jälkeen on saavuttanut?

On liikaa kysymyksiä. Ja kun kaikki ne ovat vailla vastausta. Ei niihin edes ole vastauksia. Kun saisi niihin vastauksen, joihin joku on jollain tapaa kykenevä vastaamaan. Mutta ei. Olen näkymätön heille, koska en osaa valittaa liikaa. En osaa vaatia heitä tutkimaan. Menen kotiin, istun alas ja annan kaiken valua. Tyhjennän sieluani.

Ehkä se menee ohitse. Ehkä se ei mene, vaan vetää koko sielun mukanaan. Minut ja sinut.

Onneksi on olkapää, johon nojata. Onneksi on kädet, jotka suojaavat. Onneksi on syli, johon hukkua. Se kaikki on silta yli pahan olon. Yli epäilyksen ja toivottomuuden.

Pieni tyhjyys. Minussa.